Bonamassa: Different Shades of Blue

Bonamassa, Joe: Different Shades of Blue (Provogue, 2014) PRD 7441 4

Amerikkalaisen bluesrock-muusikon Joe Bonamassan uusin levy liikkuu laajalla alueella, nimensä mukaisesti sinisen sävyisiä kappaleita on nyt monenlaisia ja yhteys varsinaiseen bluestraditioon on paikoin aika viitteellinen. Mukavaa tässä on silti se että Bonamassa ei ole lähtenyt kierrättämään liikoja vanhoja kliseitä perinteen nimissä tai rakentamaan mitään pönäkkää bluestribuuttia. Monipuolisesta kappalemateriaalista huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa, kaikki kappaleet ovat uusia ja erikseen tätä julkaisua varten kirjoitettuja, jos levyn aloittavaa pientä Hendrix-introa ei lasketa mukaan.

Soundit on komeat, kitara soi väkevästi ja laulupuoli myös on vahvassa tikissä. Tyylillisesti levy on ehkä enemmän rock kuin blues, kokonaisuus kuulostaa ajanmukaiselta olematta silti mitenkään erityisen moderni. Jos ajattelee että 2010-luvun puolivälissä haluaisi kuunnella uutta rockbluesia joka olisi vähän enemmän kuin ne kolme sointua ja silti tunnistaisi perinteen jatkajaksi niin tässähän se on valmiissa paketissa. Jotakin vaikeammin määriteltävää persoonallisuutta voisi olla vielä enemmänkin, mutta ehkä allekirjoittanut ei vain tunnista sitä. Mitään muita puutteita tällä julkaisulla ei sitten olekaan, suosittelen lämpimästi juurevamman rockin ja blueskitaran ystäville.

Saatavuus Ratamo-kirjastoissa: Different shades of blue

Vanhempia Joe Bonamassan levyjä Ratamo-kirjastoissa

 

Sitä toisenlaista musiikkia?

Spanish Donkey: XYX (kuva: Northern Spy)

Spanish Donkey: XYX (Northern-Spy, 2011)

Duke Ellingtonin kerrotaan sanoneen että musiikkia on vain kahta lajia, hyvää ja sitä toisenlaista, mutta newyorkilaisen free-jazzryhmittymän Spanish Donkeyn musiikki panee melkein ihmettelemään josko kyse on musiikista ollenkaan. Kidutusvälineeksi äänitettä tuskin on sentään tarkoitettu vaikka yhtyeen nimi voisi tällaistakin tulkintaa tarjota.

Kovin helposti lähestyttäväksi eivät Joe Morris (kitara), Jamie Saft (koskettimet/basso) ja Mike Pride (rummut) ole soittoaan tehneet, vaikka rytmit ja sävelet on valittu ilmeisen täydellisen soitannollisen vapauden vallitessa niin tuloksena kuultavat äänet törmäävät jatkuvasti kuin jonkinlaisessa vankilassa. Levyllä on vain kaksi kappaletta joista lyhyempikin kestää yli 20 minuuttia, mutta pikaisella kuuntelulla niitä ei edes erota toisistaan.

Levy on kova pala todennäköisesti jopa freejazz-diggarin näkökulmasta, mitään puhaltimia tai muita akustisia soittimia ei rumpujen lisäksi kunnolla kuulla (on siellä jotakin pillejä ja ujelluksia) ja esimerkiksi kitaristin ohut särösoundi on useimpien mielestä yksinkertaisesti huono tai vähintäänkin paikoin rasittava. Vapaa improvisaatio ei kappaleiden myötä juuri etene tai perinteisessä mielessä kehity, vaikka mistään yksituumaisesta äänivallistakaan ei ole kyse. Musiikki vaan on kuin yhtä monoliittia jota kierretään ympäri ilman että siitä saataisiin oikein kunnollista otetta. Jazzia tämä on vain nimellisesti tai teoreettisen määritelmän mukaan, käytännössä melkein mikä tahansa muu avantgarde sopisi lajimäärittelyksi yhtä hyvin.

Jos kyseinen julkaisu on näin arveluttava niin mitä tekemistä sillä sitten on kirjaston kokoelmissa? Yksi keskeinen vastaus on, että kirjasto pyrkii pidättäytymään (mahdollisuuksien mukaan) aika pitkälle musiikin varsinaisesta arvottamisesta hyväksi tai huonoksi. Musiikki on jokaiselle henkilökohtainen kokemus joka tavoittaa kuulijansa suoraan kielellisen tai käsitteellisen viestinnän ohitse, joten yhteismitallista totuutta ei liene olemassakaan. Siksi kirjaston on parempi pyrkiä vain esittelemään musiikin ilmiöitä mahdollisimman monipuolisesti ja luottaa siihen että kuulijat löytävät tai päättävät itse millaista musiikkia kokevat tarvitsevansa.

Toisekseen XYX on kuin onkin hyvin kirjastokelpoinen äänite siinä mielessä, että se esittelee onnistuneesti musiikin lajia jonka tarkoitus on (näin sen tulkitsin) suora ja kahlitsematon ilmaisu, jota ei oikein voi tehdä millään muulla tavalla. Spanish Donkeyn musiikki ei ole kaunista, ainakaan perinteisessä mielessä eikä sen välittämät tunnetilat ole miellyttäviä, mutta joissakin kohdissa se vain toimii ilman että analyyttisinkään kuulija osaa oikein sanoa että miksi se toimii. 

Suuren yleisön tai edes pienemmän avantgardepiirin lemmikkiä tästä levystä silti tuskin tulee, eikä tällainen musiikki ole kirjastossakaan valtaamassa tilaa yleisesti suositumpien lajien kustannuksella.  Voi tätä silti käyttää vaikka oman musiikkikäsityksensä kalibrointiin, jos levyn kuunneltuaan on sitä mieltä että ”onpas sietämättömän huono” tai ”eihän tuo ole musiikkia” niin se on ihan ok ja taas on kokeiltu jotakin uutta. Pahinta mitä voi käydä on vain se, että löytää omanlaistaan kauneutta paikoista joita ei ennalta osaa arvata.

Spanish Donkey: XYX Ratamo-kirjastoissa
Kuuntele levy Spotify-palvelussa

"Vetysonaatti" (MW1211) ja Harry Partch

Harmonic Canon. Copyright © 2006 Bradford Blackburn

Iain Banks leikittelee avantgardistisen taidemusiikin kustannuksella uusimmassa tieteisromaanissaan The Hydrogen Sonata: sävellys soittimelle jota ei vielä ole, soittajalle joka tarvitsee kirurgisesti lisätyn ylimääräisen käsiparin, kuunneltavaksi avaruudessa missä kukaan ei voi teosta kuulla.

"At sunset above the plains of Kwaalon, on a dark high terrace balanced on a glittering black swirl of architecture forming a relatively microscopic part of the equatorial Girdlecity of Xown, Vyr Cossont - Lieutenant Commander (reserve) Vyr Cossont to give her full title - sat, performing part of T.C. Vilabier's 26th String-Specific Sonata For An Instrument Yet To Be Invented, catalog number MW1211, on one of the few surviving examples of the instrument developed specifically to play the piece, the notorious difficult, temperamental and tonally challenged Antagonistic Undecagonstring - or elevenstring, as it was commonly known.
T.C. Vilabier's 26th String-Specific Sonata For An Instrument Yet To Be Invented, MW1211, was more usually known as "The Hydrogen Sonata".

Banksin pila saattaa osuakin osin maaliinsa, mutta kuten aina todellinen maailma on tarua ihmeellisempää. Lukija voi mielessään kuvitella millainen soitin akustinen "antagonistinen 11-kielinen" oikein on, mutta amerikkalaisen säveltäjän ja soitinrakentaja Harry Partchin kehittelemät kielisoittimet eivät mielikuvituksellisuudessaan jää juurikaan jälkeen Banksin estetiikasta. Partchille ei tavalliset 12 ääntä oktaavissa riittäneet, vaan 43 kuulosti hänen mielestään oikealta, matemaattisten teorioiden pohjalta syntyivät mm. sellaiset soittimet kuin 'harmonic canon', 'chromeledeon' sekä erilaiset muokatut kitarat, harput ja lyyrat.

Kokeellisuudestaan ja edistyksellisyydestään huolimatta itse musiikki ei kuulosta niin vallankumoukselliselta kuin voisi luulla, harmonia poikkeaa tietenkin länsimaisesta taidemusiikin perinteestä  mutta musiikissa on omanlaistaan kauneutta ja lumoa.

Linkkejä:

Iain Banks: Hydrogen Sonata saatavuus Ratamo-kirjastoissa

Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Harry_Partch
YouTube: Harry Partch - YouTube
Harry Partchin teoksia Ratamo-kirjastoissa: Harry Partch - Ratamo-kirjastot

Seitsemänkymppisiä suuruuksia

Maaliskuussa on kulunut 70 vuotta amerikkalaismuusikoiden Aretha Franklinin ja Lou Reedin syntymistä. He ovat samanikäisiä ja työskennelleet samaan aikaan samassa maassa ja ovat populaarimusiikin tunnetuimpien artistien joukossa, mutta muita yhtymäkohtia heillä ei oikeastaan olekaan. Tyystin tosistaan poikkeavat lähtökohdat ja musiikkityylien erot ovat pitäneet heidät erillisillä urilla, joilla heistä on tullut omanlaisiaan klassikoita.

Reed syntyi newyorkilaiseen juutalaisperheeseen, kävi yliopistoa ja oli vuonna 1964 perustamassa taiderockbändiä Velvet Undergroundia, josta lähdettyään vuonna 1970 hän on jatkanut sooloartistina. Reedin tuotantoon kuuluu muun muassa rockin merkkiteoksia, outoja kokeiluja ja monenmoisia yhteistyöviritelmiä. Hän on kunnostautunut myös kuvataiteilijana. Erityiskiitoksia Reed on saanut lyriikoistaan. Hänen pyrkimyksenään on aina ollut tehdä älykästä rockia, johon suhtauduttaisi kirjallisuuteen verrattavana ”vakavana” taiteena. Lähinnä sanoitustensa aihevalintojen ansiosta Reediä on kutsuttu punkin kummisedäksi.

Lou Reedin äänitteet Ratamo-kirjastoissa

Franklin taas syntyi pienituloiseen suurperheeseen Memphisissä ja varttui Detroitissa. Hänen isänsä oli baptistisaarnaaja, joten Franklin oppi laulutaidon kirkkokuorossa. Hän alkoi levyttää jazzartistina jo 18-vuotiaana. Franklin julkaisi suurimmat soulhittinsä 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa. Ajanjaksoa pidetään hänen kultakautenaan, jonka vaikutus rytmimusiikkiin on ollut valtava. Myöhemmin hän on soulin lisäksi levyttänyt muun muassa R&B:tä ja gospelia. Franklinin suosio ja levytysten laatu ovat viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana vaihdelleet, mutta asemansa kiistämättömänä soulin kuningattarena on hän säilyttänyt.

Aretha Franklinin äänitteet Ratamo-kirjastoissa

Ratamo-kirjastojen musiikkiosastojen puolesta onnittelut molemmille!

Ääni santapaperia ja samettia - Ray LaMontagne

Amerikkalaisen laulaja-lauluntekijän Ray LaMontagnen tuorein levy God Willin' & The Creek Don't Rise vie musiikillisesti Americanan juurille - folkkiin, bluesiin ja kantrivivahteisiin. Van morrisonit, tim buckleyt ja neil youngit on selkeästi kuunneltu. Laulut ovat kuitenkin omia, ja ääni - se pistää höristämään korvia! Savuinen on ensimmäinen mieleen tuleva adjektiivi. Käheä, tietysti. Taipuisa, joo-o. Mutta ennen kaikkea sävykäs. Sangen miellyttävä, sanoisin. Ja vielä kun Pariah Dogs -bändi musisoi taustalla makoisan soinnukkaasti ja rikkaasti, niin mitäpä sitä muuta.. hämärän, savunhuuruisen New Yorkin korttelikapakan keikkatunnelma on valmis. Kokonaisuudesta paistaa jotenkin läpi kiireettömyys ja rauha. Ei pidetä suurta meteliä eikä tehdä näyttäviä kuvioita, mutta homma toimii. Yksinkertaista, pelkistettyä, kaunista.

Saatavuus Ratamo-kirjastoissa

Kuuntele Spotifyssä:
Ray LaMontagne And The Pariah Dogs – God Willin' & The Creek Don't Rise

Lisää LaMontagnea Spotifyssä:

Ray LaMontagne – Trouble

Ray LaMontagne – Till The Sun Turns Black

Ray LaMontagne – Gossip in The Grain

Patti Smithille National Book Award

Rocklegenda ja runoilija, amerikkalainen Patti Smith on saanut arvostetun National Book Award -tietokirjapalkinnon omaelämäkerrallisesta teoksestaan Just Kids. Kirja on ilmestynyt myös suomeksi tänä vuonna nimellä Ihan kakaroita (WSOY, 2010). Smithin kirja ajoittuu 1960-1970-lukujen vaihteeseen, jolloin kumpikaan kirjan päähenkilöistä ei vielä ollut kuuluisa. Smithin tuolloinen rakastettu, sittemmmin kuuluisa ja kohuttu, homoeroottisista valokuvista tunnettu Robert Mapplethorpe ja Smith kiertelevät New Yorkin boheemi- ja taiteilijapiireissä, välillä kodittomina ja nälkäisinä parikymppisinä mutta kuitenkin jotenkin salaperäisesti aavistaen, että heistä vielä tulee kuuluisia, omaäänisiä taiteilijoita. Kirjassa minua viehättikin sen teeskentelemätön, lähes naiivi elämänusko. Samalla herää eloon se 1960-luvun aikakausi,jolloin John Coltrane kuoli, Jimi Hendrix sytytti kitaransa tuleen Montereyssa ja kukkaiskansa vaelsi vailla huolta huomisesta.

Saatavuus Ratamo-kirjastoissa