Ei kuitenkaan unohdettu mestariteos, paras VH-albumi ikinä tai muuta sellaista mutta lähtökohdat huomioonottaen pahuksen tiukka veto vanhoilta herroilta, joilta ei enää uskaltanut juuri sen kummempaa edes odottaa. Diamond Daven lauluääni ei oikein voi olla enää samaa kuin sillä kiimaisella kollilla 30 vuotta sitten mutta miehen itseironia ja karisma paikkaavat ohentuneet ylä-äänet enemmän kuin riittävästi. Eddien kitarointi taas ei välttämättä ole juuri entisestä kehittynyt, mutta kun muistaa mikä on lähtötaso niin sen ylläpitokin on jo yksinään melkoinen saavutus. Eikä siitä mihinkään pääse että Eddie on edelleenkin yksi kekseliäimmistä, groovaavimmista ja musikaalisimmista hardrock-heavykitaristeista jonka soiton tunnistaa heti muutamasta nuotista.Ja se taikahan ei katoa koskaan.
Mitä siitä että biisit ovat vanhoja luonnoksia joita ei aikoinaan ole levytetty tai Alexin pellit eivät enää kohise peittäen alleen kaiken muun, tai että Anthonyn paikan basson varressa on ottanut Eddien poika Wolfgang, käsillä on kuitenkin 50 minuuttia häkellyttävän tehokasta hauskanpitoa joka kestää vertailun siihen vanhaan alkuperäiseen ihan täysin. Uusia faneja tämä levy tuskin houkuttelee sen enempää mutta vanhoille taisi tulla joulu jo alkuvuodesta.
Saatavuus Ratamo-kirjastoissa:
A Different Kind of Truth
Aikaisempaa Van Halenia cd-levyinä
