Musanäyttely Klaukkalassa - näyttelyteksti

The Beatles ja esikuvat
Musiikkinäyttely, tammikuu 2011
Klaukkalan kirjasto
Koonnut: Eeva-Liisa Koski

Länsimaisen populaarimusiikin historian kenties suosituin bändi, Liverpoolin 'loistava nelikko' The Beatles, on yhtä ajankohtainen kuin konsanaan 60-luvulla. Tuotantoa julkaistaan uudelleen tasaisin väliajoin ja yhtyeen jäseniä -sekä pilven reunan jamibändissä jo soittavia, että jäljellä olevia- muistetaan mediassa maailmanlaajuisesti. RockBand -formaatti juhli Beatlesillä viime vuonna, I-Tuneskin sai hiljattain viimein luvan lisätä Beatlesmusiikin katalookiinsa ja Spotifytä odotellaan.. Yhtyeen sävellyksiä näyttää olevan vaikea unohtaa. Päinvastoin, ne valloittavat uusia kuulijoita yhä uudelleen ja uudelleen. Mikäpä klassikot kuoppaisi!

Tammikuisen musiikkinäyttelymme kyytipojaksi, seuraavassa hipaisu Beatlehistoriaa sekä katsaus yhtyeen musiikillisille juurille, heidän omiin esikuviinsa ja innoittajiinsa.


Amerikanlaivojen tuliaisia – uutta musiikkia

Toisen maailmansodan jälkeinen Liverpool ei kenties ollut niitä helpoimpia paikkoja varttua teini-ikäiseksi. Vilkkaan satamansa vuoksi kaupunki oli kärsinyt raskaasti Luftwaffen pommituksissa ja toipuminen kävi hitaasti. Ihmisiä ajoi kuitenkin eteenpäin jälleenrakentamisen into sekä helpotus ja ilo selviytymisestä. Kun vielä kaupungin elämänlanka, satama, ja sen liikenne sekä kauppa alkoivat hiljalleen elpyä, oli kaupunkilaisillakin jälleen hieman helpompi hengittää.

Ankeisiin aikoihin saatiin apua ison veden takaa, Amerikasta, ns. Marshall -avustuskampanjan myötä. Tuontitavarana tuli kipeästi kaivattujen kulutustavaroiden ohella myös viihdettä; elokuvia ja musiikkia. Kauppalaivat uudesta maailmasta kulkivat lyhintä reittiä ensin Liverpooliin, sitten alas etelän satamakaupunkeihin. Musiikista innostuneille nuorukaisille, kuten tulevat Beatlet -John, Paul, George ja Ringo- olivat, Liverpool oli juuri oikea paikka varttua, ellei sitten sattunut asumaan Lontoossa. Ameriikanlaivoilla seilaavat merimiehet (joita kaupunkilaiset leikkisästi kutsuivat Cunardin jenkeiksi suuren laivayhtiön mukaan) toivat kotisatamaansa matkoillaan kuulemaansa suosittua musiikkia; jazzia, bluesia, kantria sekä uusinta villitystä, rock and rollia. Levyt levisivät nopeasti innostuneissa käsissä. Joskus joku onnekas saattoi saada nuottejakin. Enimmäkseen kuitenkin uusi jännittävä musiikki opeteltiin korvakuulolta levyiltä tai niistä harvoista radio-ohjelmista, joihin kappale tai pari nuorisomusiikkia oli eksynyt.


Perustetaan bändi – kaikki saavat soittaa

Musiikin kuuntelukokemuksen jalostamisessa soittokokemukseksi innoitti 1950-luvun loppupuolella (1956-57) Britannian ylitse pyyhkäissyt ns. skifflemusiikin aalto harjallaan etunenässä kitaristi/banjonsoittaja/laulaja Lonnie Donegan. Hän soitti kitaraa ja banjoa perinteistä New Orleans -jazzia esittäneessä Ken Colyer's Jazzmen -kombossa. Keikkasettien väliajoilla Donegan ja pari bändikaveriaan viihdyttivät yleisöä hieman nopeutettuilla vanhoilla amerikkalaisilla blues- ja kantrikappaleilla. Tätä energistä ja vauhdikasta tyyliä alettiin kutsua skiffleksi, sen 1930-luvulla Amerikassa vaikuttaneen esikuvan mukaan. Eräästä tällaisesta keikkasettien täytebiisistä, amerikkalaisen folkblueslegenda Huddie (Leadbelly) Leadbetterin junalaulusta Rock Island Line tuli levytettynä yllättäen suuri hitti Doneganin ja kumppaneiden käsittelyssä.

Skiffle voidaan määritellä folkmusiikin alalajiksi, jossa on piirteitä myös bluesista ja jazzista. Olennaista on, että soittimet ovat halpoja, usein itse rakennettuja ja helposti saatavia, periaatteella 'kaikki kelpaa mistä ääntä lähtee'. Tyypillisiä kotikutoisia skifflesoittimia ovat esim. pesulauta (lyömäsoitin), luudanvarsi, puinen laatikko ja pala narua (basso), kampa ja paperia (kazoo-pilli), laatikot, matkalaukut, ruukut ja lusikat (lyömäsoittimia). Usein skifflebändin tarvitsi vain investoida kitaraan tai banjoon ja soitinarsenaali oli kasassa. Soittotaidolla tai kokemuksella, saati sitten musiikillisella koulutuksella, ei ollut niin väliä, vaan kuka tahansa saattoi yrittää. Innokkaita skifflekokoonpanoja alkoikin ilmaantua kautta maan, Liverpoolissakin lähes joka kadunkulmaan.

John Lennon oli saanut syntymäpäivälahjaksi kitaran ja ilmoittautui itseoikeutetusti perustamansa skifflebändin johtohahmoksi. Bändi kantoi nimeä The Quarrymen, Johnin käymän poikakoulun (The Quarry Bank High School for Boys) mukaan. Pian miehistöön kutsuttiin myös naapurikylän poika Paul McCartney, joka paitsi omisti kitaran, osasi myös virittää sen! Olennainen taito muusikkopiireissä jo tuolloin. Paul osasi myös soittaa ja laulaa Eddie Cochranin tuoreen hitin Twenty Flight Rock (1956, elokuvassa The Girl Can't Help It) ja oli säveltänyt itse kappaleita. Hän oli siis tärkeä vahvistus bändiin, jonka John oli päättänyt viedä pitkälle... Ensin tarvittiin kuitenkin paljon treeniä ja hyviä esikuvia.


Let's rock!  - Viisi tärkeintä rokkariesikuvaa

Elvis Presleyn hitti Heartbreak Hotel jysähti nuorison tajuntaan vuonna 1956. Kolauksen merkittävyyden saattaa ymmärtää tilanteessa jossa nuorisomusiikki oli sitä ennen ollut lähinnä sievistelevää, hajutonta ja mautonta vanhempien hyväksymää teinipoppia. Nyt tuli nuori, raisu ja rasvatukkainen rokkari joka raastoi sydämensä levylle, lauloi kuin hurmiossa ja päällepäätteeksi kuulemma vatkasi lanteitaankin peräti hekumallisesti. Vanhemmat paheksuivat ja nuoret ottivat tietysti heti omakseen. Elviksessä ruumiillistui nuoren valkoisen sukupolven kapina ja hänen vaikutuksensa oli maailmanlaajuinen. “Ennen Elvistä ei ollut mitään”, julisti John Lennonkin.

Musiikillisesti Elviksen on sanottu olleen laulaja, joka antoi kasvot Amerikan valkoisen ja mustan väestön musiikkiperinteet ts. yhtäältä kantri, hillbilly ja bluegrass -vaikutteet ja toisaalta blues- ja gospelmusiikin yhdistävälle musiikkityylille. Tätä uudenlaista musiikkia alettiin kutsua rock and rolliksi. Elvis ei toki ollut ainoa tyylisuunnan edustaja, vaikkakin monelle se suurin ja kaunein.

Elviksen vaikutus Beatleseihin lienee lähinnä epäsuora, varsinaista musiikillista vaikutusta on vaikea osoittaa. Kiistatta voidaan kuitenkin todeta kaikkien Beatlejen pitäneen Elviksen musiikista (varsinkin alkuvuosien rokeista) ja nimenneen hänet yhdeksi esikuvistaan. Bändi soitti varhaisilla keikoillaan Elviksen pienempiä hittejä mm. That's Alright, Mama ja I Forgot to Remember to Forget – kenties viisaasti, sillä olihan mallia vaikea ylittää. Elvis viitoitti tietä myös suosiollaan. Kukaan muu ei ennen häntä ollut saavuttanut niin suurta ja laajaa suosiota, eikä kukaan saavuttaisikaan, ennen Beatlesiä.  1950-luvun Liverpoolissa oli kuitenkin tärkeää ja ehdottoman coolia yrittää näyttää Elvikseltä, kuulua bändiin ja laulaa rokkia. Bändiin kuuluminen merkitsi sitäpaitsi suosiota; sai tyttöjä, rahaa ja pääsi paikkoihin. Mitäpä muuta nuoret rokkarinalut olisivat voineet toivoakaan!

The Quarrymenin liepeillä oli kierrellyt nuori kitaristi, George Harrison, kärkkyen paikkaa bändissä. Lennon epäröi, poika näytti aivan pennulta, mutta osasi kieltämättä soittaa. Soitti Raunchyä (Bill Justisin instrumentaalihitti vuodelta 1957) aina pyydettäessä. Georgen sitkeä yritys palkittiin maaliskuussa 1958 ja bändi sai uuden kitaristin. George oli nuoresta iästään (16 vuotta) huolimatta jo varsin kouliutunut näppäilijä. Hänen suuria suosikkejaan Elviksen ohella olivat mm. Carl Perkins ja Eddie Cochran, molemmat varhaisia rockabillymiehiä Walloista.


Tyylillisesti Carl Perkins istuu samaan rokkarikategoriaan kuin Elviskin, ammentaen samoista mustan bluesin ja valkoisen kantrin juurista. Perkinsin kohtalona oli vain tavallaan jäädä nuoremman kollegansa suosion jalkoihin. Hänen sävellyksensä Blue Suede Shoes kipusi listoille samaan aikaan kuin Elviksen Heartbreak Hotel. Hyvin pärjäsivät Siniset mokkakengätkin, mutta Elviksen kaltaista hittiputkea Perkins ei koskaan saavuttanut. Perkins joutui lisäksi olemaan pitkään sivussa keikoilta loukkaannuttuaan vakakavasti auto-onnettomuudessa. Onneksi nuoret brittipopparit 60-luvulla osasivat palata juurille ja arvostaa rytmimusiikin pioneereja ohitse listasijoitusten. Konsertoidessaan Englannissa 1964, tämä vaatimaton Etelän herrasmies liikuttui kyyneliin salintäyteisen yleisön taputtaessa hänelle seisaaltaan.    1980-luvulla rockabillyn uuden tulemisen myötä Perkins oli jälleen ajankohtainen. 1985 nauhoitettiin Lontoossa lämmintunnelmainen tv-konsertti Carl Perkins and Friends: Blue Suede Shoes - A Rockabilly Session, jossa lavalle nousi Perkinsin muusikkoystäviä, mm. Dave Edmunds, Eric Clapton sekä eräät George Harrison ja Ringo Starr.

Perkinsin maanläheinen kantrityylinen ja bluesmiehiltä lainaava kitaransoittotapa (käytti kitaransa alakieliä ja maustoi lauluaan nopeilla juoksutuksilla) vaikutti Beatle-Georgen soittotyyliin varsin pitkään. Beatlet myös arvostivat sitä, että Perkins oli säveltänyt ja sanoittanut monet esittämistään kappaleista. Siihen he pyrkivät itsekin. Bändi esitti varhaisilla keikoillaan useita Perkinsin tunnetuksi tekemiä lauluja ja levyttikin myöhemmin kappaleet Honey Don't, Matchbox ja Everybody's Trying To Be My Baby. Beatlesit kunnioittivat esikuvaansa myöhemmin myös soololevyillään, esim. McCartneyn versioima Movie Magg (levyllä Run Devil Run, 1999), joka oli aikoinaan Perkinsin ensimmäinen pienoinen hitti.


Jos etsittäisiin rock and rollin keksijää, Chuck Berryn nimi pääsisi varmasti lähelle kärkeä. Tämä Missourilainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä onnistui luomaan tyylin, joka puri laajaan yleisöön. Itse asiassa hän oli ensimmäinen musta artisti, jonka levyt pärjäsivät myös valkoisten listoilla. (Amerikoissahan oli vielä 60-luvullakin omat radioasemat ja myyntilistat valkoiselle ja mustalle musiikille). Monet hänen sävellyksistään mm. Johnny B. Goode, Rock 'n' Roll Music ja Roll Over Beethoven ovat muodostuneet rock 'n' rollin kulmakiviksi. Berryn myötä kitarasta tuli rockin tärkein soitin. Hän toi rockiin kitarasoolot ja -riffit ja hänen kitaransoittotyyliään pidetään selkeänä ja ärhäkän aggressiivisena. Itse hän on kertonut vain lainanneensa ihailemiltaan blues- ja jazzkitaristeilta  mm. T-Bone Walkerilta ja Charlie Christianilta. Esiintymislavalla Berry muistetaan energisenä esiintyjänä ja erityisesti omaleimaisesta ”ankkakävelystään” (duckwalk). (Katso video: http://www.youtube.com/watch?v=2S7NvibXtXY)
Useat nuoremmat rokkarit, mm. Rolling Stones, Status Quo ja AC/DC, ovat nimenneet Berryn yhdeksi tärkeimmistä esikuvistaan. Sitkeä pappa heittää keikkaa vielä nykyisinkin, 84 -vuotiaana.

Beatleseille Chuck Berry oli ennen muuta John Lennonin suosikki. Rokkarin kuvia kumartelematon asenne sekä hänen laulujensa vihjailevat sanoitukset ilmensivät juuri sitä kapinaa, jota nuori Lennonkin olisi mieluusti tuonut julki. John piti myös Berryn kitaransoittotyylistä ja hänen Gibsoninsa kirkkaana kilkattavasta soundista. Beatlesohjelmistossa juuri Lennon usein lauloi Berryn tunnetuiksi tekemiä kappaleita. Yhtyeen studiolevyille Berryn tuotannosta päätyivät Rock 'n' Roll Music, Johnin esittämänä sekä Roll Over Beethoven, Georgen laulamana. Beatles oli kysytty esiintyjä BBCn radio-ohjelmissa vuosina 1962-1965. Näissä ohjelmissa yhtye esitti omien sävellystensä lisäksi myös paljon esikuviensa kappaleita. Eniten sai tilaa Chuck Berry. Varsin onnistuneet Beatles -versiot kuultiin ainakin näistä Berryn klassikoista: Too Much Monkey Business, Carol, Johnny B. Goode, Sweet Little Sixteen ja Memphis, Tennessee.


Rockin historia tuntee tuskin ketään yhtä valovoimasta ja eläväistä esiintyjää kuin Little Richard (oik. Richard Penniman). Uskonnollisen ja laulavaisen perheen vesana Georgian Maconissa hänen lapsuuttaan ympäröi gospel-musiikki ja hurmokselliset saarnaajat. Perintö näkyi hänen esiintymisessään; intensiivinen, joskus suorastaan hysteerinen eläytyminen, kiihkeän vaikeroiva laulu ja tavaramerkiksi muodostuneet korkeat kirkaisut riemastuttivat ja villitsivät yleisöä laajalti. Tähän kun vielä liittää boogie-woogie pianisteilta opitun rullaavan, rämisevän ja rajun pianonsoittotyylin, räikeän pukeutumisen ja diivamaiset elkeet, ovat rock-kukkoilun perusteet komeasti kasassa. Hänen tunnetuin hittinsä Tutti Frutti ilmestyi 1955. Muita hänen rock-klassikoiksi muodostuneita sävellyksiään ovat mm. Lucille, Long Tall Sally ja Good Golly Miss Molly. Vuonna 1957 maineensa kukkuloilla ja kesken loppuunmyytyä kiertuetta, Richard koki uskonnollisen herätyksen, ilmoitti jättävänsä rock 'n' rollin ja ryhtyvänsä saarnaajaksi. Jonkin aikaa hän esitti ja levytti pelkästään gospel-musiikkia. Hänen rock-levyjensä suosio ja yleisön kysyntä toivat hänet kuitenkin vielä takaisin rocklavoille 60-luvulla. Liikuttuaan vielä muutamaan kertaan urallaan vuoroin rockin ja saarnaajakutusumuksensa välillä, Richard on sittemmin tuntunut löytäneen tasapainon ja esittää nykyisin sekä hengellistä musiikkia että rockia.

Vuonna 1962 Little Richard oli kiertueella Englannissa, jolloin hänen lämmittelijöinään esiintyivät mm. Beatles, Gerry and the Pacemakers ja Rolling Stones. Yleisön suosio oli valtava, Richard villitsi kansan joka paikassa. Pacemakersien solisti Gerry Marsden on kuvaillut tilannetta osuvasti: “se oli kuin olisi esiintynyt ennen Jumalaa”. Samalta on mahtanut tuntua Beatleistäkin, erityisesti Paulista, jonka suuri idoli Little Richard oli. Tiettävästi Richard opetti Paulille kuuluisaa kiljuntaansa keikkojen väliajoilla. Innokas oppilas osoitti opin menneen perille jo 1964 ilmestyneellä Long Tall Sally EP-levyllä, jonka nimikappaleen tulkinnassa Paul ei paljoa esikuvalleen häviä. Saman vuoden Beatles For Sale -albumilla ilmestyi toinen Little Richard coveri: Kansas City/Hey, Hey, Hey , josta ensimmäinen osa on Leiber/Stoller sävelkynästä ja jälkimmäinen ehtaa Rikua. Senkin tulkinnassa Paul kerää pisteet kotiin varsin onnistuneesti. Äänitystilanteessa Lennon kuuluu kannustaneen ystäväänsä mahdollisimman roisiin tulkintaan: “Anna mennä! Sä osaat sen paremminkin! Heitä täysillä!”. Täysillä heittäytyi McCartney myöhemminkin, osoittaen omilla sävellyksillään, että tyylipuhdas kiljukaularock irtosi tältä söpön, kiltin ja rakastettavan Beatle-imagon vangitsemalta basistilta tarvittaessa edelleen rouheasti. Todisteeksi kelpaa vaikkapa Help! -singlen kääntöpuoli I'm Down vuodelta 1965 sekä Oh! Darling Abbey Road -levyltä (1969).


Vuoteen 1959 tultaessa The Quarrymen oli muuntunut skifflebändistä enemmän rockbändin suuntaan ja kasvanut basistilla. John Lennonin opiskelutoveri ja ystävä Liverpoolin taidekoulusta, Stuart ’Stu’ Sutcliffe menestyi hyvin paikallisessa taidekilpailussa ja voittorahat käytettiin -Johnin kehoituksesta- bassokitaraan. Stu sai myös liittyä bändiin, vaikkei uutta instrumenttiaan soittaa osannutkaan. Muitakin muutoksia tarvittiin, uusi nimi bändille ainakin, sillä olihan Quarry Bankin poikakoulu jo taakse jäänyttä elämää. Stun ehdotuksesta nimeksi hyväksyttiin The Beetles. Innoittajana toimi Buddy Hollyn The Crickets -taustabändin 'pienet ötökät' (crickets = heinäsirkat). The Beetles (=kovakuoriaiset), muuntui pian The Beatles -muotoon, beat-musiikkia ilmentämään.


Teksasin Lubbockissa syntynyttä laulaja/lauluntekijä/kitaristi Buddy Hollyä (oik. Charles Harding Holley) pidetään syystä rock and rollin yhtenä suurimmista vaikuttajista. Hän oli ensimmäisiä rokkareita joka paitsi sävelsi, sanoitti ja esitti, myös tuotti itse omat laulunsa. Buddy ja hänen bändinsä The Crickets muodostivat rockbändeille myöhemmin tyypillisen kokoonpanon: kaksi kitaraa, basso ja rummut. Holly onnistui musiikillaan kaatamaan Amerikan rodullisia raja-aitoja siinä missä Chuck Berrykin, hänen musiikkinsa oli suosittua myös mustien keskuudessa.

Musiikillisesti Holly oli kokeileva visionääri, hänen sävellyksensä olivat hienostuneita ja harmonisesti monimutkaisempia kuin oli rockissa totuttu. Hän saattoi myös käyttää rockmusiikille epätyypillisiä soittimia kuten esim. celesteä (kappaleessa Everyday). Hänen sävellystuotantonsa voi ryhmitellä kahteen toisistaan poikkeavaan tyyliin: toisaalta lempeisiin, haaveellisiinkin rakkauslauluihin, toisaalta raisuihin, aggressiivisiin rokkeihin. Molemmat tyylit Holly hallitsi suvereenin uskottavasti. Laulajana Holly muistetaan omaperäisestä nikottelevasta laulutyylistään (esim. Rave On). Kitaraa (Fenderin Stratocaster) hän usein soitti rosoisella, hyökkäävälläkin tatsilla.

Holly oli tuottelias muusikko. Lyhyen, vain puolentoista vuoden, levytysuransa aikana  hän ehti äänittää häkellyttävän määrän kappaleita, joista monet tosin julkaistiin postuumisti. Buddy Holly kuoli keikkamatkalla pienkoneen syöksyessä maahan 3.2.1959, päivänä, jonka Don McLean on ikuistanut laulussaan American Pie ”päiväksi jolloin musiikki kuoli” (the day the music died).

Beatleseille Buddy Holly oli tärkeä innoittaja ennen kaikkea muusikkona ja lauluntekijänä. Aloitteleva biisinikkariparivaljakko Lennon-McCartney ihaili Hollyn näennäisen yksinkertaisia mutta samalla melodisesti ja harmonisesti monipuolisia sävellyksiä. Sanoituksetkaan eivät olleet aina tyypillisimpiä poika-rakastaa-tyttöä -tarinoita. Omatoimisuus innoitti yrittämään itsekin, jos kerran Buddy miksei mekin.. McCartney on myöhemmin sanonutkin, että ainakin 40 ensimmäistä Lennon-McCartney sävellystä oli Buddy Hollyn inspiroimaa. Hollyn vaikutus näkyy etenkin ensimmäisillä Beatles-levyillä, esim. kappaleessa Ask Me Why (levyllä Please, Please Me, 1963), jossa on Hollymaista laulantaa ja melodiankuljetusta. Hollyn tuotannosta Beatlesit levyttivät oman, varsin uskollisesti esikuvaa seuraavan tulkintansa Words of Love -kappaleesta vuoden 1964 Beatles For Sale -levylle.

Lennonille Buddy oli rohkaiseva esikuva myös siinä mielessä, että hän käytti silmälaseja. Likinäköinen Lennon oli vältellyt tähän saakka silmälaseja kuin ruttoa, eiväthän ne nuoren teddypojan imagoon kai istuneet. Hollyn sarvisankaiset kehykset nähtyään, hänkin uskaltautui samanlaisia julkisesti käyttämään, joskus vapaalla ainakin.

Vuonna 1975 Paul McCartney hankki julkaisuoikeudet Buddy Hollyn sävellyksiin ja kunnioittaa nuoruuden sankariaan järjestäen vuosittain Buddy Holly Week -tapahtuman.



Rock on! -  marginaalirokkarit kunniaan


Ray Edward 'Eddie' Cochran oli amerikkalainen rockin ja rockabillyn pioneeri, kitaristi/laulaja/lauluntekijä, jonka lyhyeksi jäänyt ura on ollut merkityksekäs rockin historiassa. Häntä pidetään eräänä rock-kitaroinnin varhaisista kehittäjistä. Hän myös kokeili päällekkäis-ja moniraitaäänityksiä jo ensimmäisillä singleillään. Cochran menehtyi liikenneonnettomuudessa vain 21-vuotiaana, vuonna 1960.

Beatlesin tarinassa Cochrania voidaan, ainakin jossitellen, pitää hyvinkin merkittävänä. Ilman hänen vuoden 1956Twenty Flight Rock -hittiään Paul McCartney ei ehkä olisi päässyt John Lennonin bändiin. Paul kun osasi soittaa JA laulaa tuon tuoreen kappaleen, kirjoittipa Johnille sanatkin pyydettäessä. Siihen maailmanaikaan laulun sanoja ei todellakaan saanut printattuna, vaan niiden ulkoa opettelemiseen vaadittiin viitseliäisyyttä. Beatles esitti myöhemmin mielellään myös muita Cochranin lauluja. Lavasuosikkeja olivat mm. C'mon Everybody, I Remember ja Three Steps to Heaven.

Amerikkalaisista rokkareista Gene Vincent (oik. Eugene Vincent Craddock) ainoana keikkaili Englannissa 1960, aikana jolloin lähes kaikki muut suuret olivat 'poissa pelistä'. Buddy Holly oli kuollut, Chuck Berry vankilassa, Little Richard toteutti saarnaajakutsumustaan, Carl Perkins ei saanut toista hittiä ja Elvis teki elokuvia Hollywoodissa (eikä itse asiassa koskaan konsertoinut Englannissa!). Be-Bop-A-Lula -hitillään itsensä 1955 läpi lyönyt Gene piti yllä rokkarileirin katu-uskottavuutta nahka-asussaan ja rasvaletissään. Edes moottoripyöräonnettomuudessa vammautunut jalka ei haitannut menoa, itse asiassa ontumisesta muodostui miltei tavaramerkki, joka vain lisäsi särmää ja traagisuutta hänen pahan pojan imagoonsa. Beatlet näkivät Vincentin ensimmäisen kerran jo The Girl Can't Help It -elokuvassa (1956), ja olivat vaikuttuneita. Keikoillaan he myöhemmin esittivät paitsi Vincentin suurinta hittiä, myös hänen versiotaan Ain't She Sweetistä.

Chuck Berryn ohella John Lennonille tärkeä rokkari-idoli ja erityisesti laulajaesikuva oli neworleansilainen laulaja-pianisti Larry Williams, joka on jäänyt ainakin eurooppalaisille lähes tuntemattomaksi. Hänen tuotannostaan päätyi Beatles-levyille kolme laulua: Bad Boy, Dizzy Miss Lizzy ja Slow Down, kaikki Lennonin tulkintoina. Beatlesin tuntemus amerikkalaisesta rytmibluesista ja rokista ulottui todellakin pintaa syvemmälle!

Toinen miltei tuntematon suuruus, jonka Beatlesit Amerikkalaisesta musiikkiperimästä löysivät, oli Alabamalainen kantri- ja soul-laulaja Arthur Alexander. Hän oli myöskin John Lennonin erityissuosikki. Beatles levytti Johnin laulamana kolme Alexanderin kappaletta: Anna Go to Him, A Shot of Rhythm And Blues ja Soldier of Love. Alexander on inspiroinut muitakin fanejaan, myös Rolling Stones ja Bob Dylan ovat levyttäneet hänen tuotantoaan.

Beatlesin keikkatahti Livepoolissa ei ollut päätähuimaava 60-luvun alkaessa. Vakituisen rumpalin puute hiersi kantona kaskessa. Sitten tuli houkutteleva tarjous: kolmen kuukauden kiinnitys Saksaan, Hampurin rocknälkäisiin klubeihin. Pojat värväsivät pikavauhtia rumpaliksi tuttavan, Pete Bestin, ja nostivat kytkintä kohti manner-Eurooppaa. Hampurissa porukasta kouliutui oikea bändi. Olosuhteet olivat vaativat, soittaa piti tuntikausia kerrallaan ja pienillä vahvistimilla oli saatava ääni kantamaan meluavan baariyleisön yli. Bändi oppi paitsi vahvistamaan biittiä myös leipomaan kaikki mahdolliset vaikutteet uusiksi esitettäviksi lauluiksi. Kansa halusi rokkia ja showta, ja sitä se myös sai.


Kumarretaan perinteelle ja laajennetaan ohjelmistoa

Vaikka Beatles alkoi bändinä todella muotoutua vasta 50-luvun puolivälissä, kun rock and roll rantautui saarivaltakuntaan, ei aikaisempien vuosikymmenten musiikki ollut millään muotoa vierasta tuleville Beatleille. Päinvastoin. Lennon diggasi vanhoja blueslaulajia, McCartney oli saanut verenperintönä innostuksen jazziin ja music hall -perinteeseen ja sekä George että Ringo pitivät kantrista. Beatlet seurasivat ja kuuntelivat mielellään kaikenlaista musiikkia, vaikutteiksi kelpasi mikä tahansa -jazz, klassinen, näyttämömusiikki- kunhan se herätti mielenkiintoa.

Paulin isällä Jim McCartneyllä oli ollut nuoruudessaan oma jazzbändi ja hän opetti pojalleen perheen pianolla vanhoja jazz- ja ragtimesävelmiä. Paulin ensimmäiset sävellykset olivatkin jazzvaikutteisia esim. When I'm 64 , joka ilmestyi vuosia myöhemmin 1967 Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levyllä. Isältä tuli perintönä myös kiinnostus vaudeville- ja varieteeteattereissa esitettyihin suosittuihin, komediallisiin sävelmiin. Näidenkin vaikutus näkyy Paulin sävellyksissä, mm. Honey Pie (ilmestyi The Beatles -levyllä, 1968) sekä Maxwell's Silver Hammer (Abbey Road -levyllä, 1969). Molemmissa on kuultavissa vanhahtavaa otetta melodiallisesti, sovituksellisesti ja osin sanoituksissakin.

John piti myös jazzista. Ain't She Sweet, amerikkalainen jazzhitti 1920-luvulta, kuului hänen suosikkilauluihinsa Hampurin aikoina. Kappale äänitettiinkin kesäkuussa 1961 Saksassa orkesterinjohtaja Bert Kämpfertin johdolla. John laulaa sooloa, muiden Beatlejen (rummuissa oli lainassa Ringo Starr) säestäessä. Levy julkaistiin vasta Beatlesin ollessa jo suosittuja, vuonna 1964. Jazzmusiikki ei ollut Lennonille vierasta myöhemminkään. Hän keräsi varsin laajan levykokoelman, jossa moderni jazz oli hyvin edustettuna. Johnin levyhyllystä löytyi ainakin John Coltranea, Thelonious Monkia ja Lee Morgania.

Amerikkalainen jazzpianisti Ray Charles oli kaikkien Beatlejen suosikki. Hänen innovatiivinen sähköpianon käyttönsä ei jäänyt poikien huomiotta. Beatles versioi Charlesin laajasta tuotannosta keikkaohjelmistossaan mm. seuraavia klassikkoja: Hallelujah I Love Her So, I Got A Woman ja What I'd Say. Viimeksi mainittu oli erityinen suosikki Hampurin klubeilla, josta saatettiin soittaa puolen tunninkin jamiversiota, yleisön osallistuessa innokkaasti.

Toinen mielenkiintoa herättänyt muusikko oli Yhdysvaltalainen 1930-luvulla vaikuttanut jazzpianisti ja koomikko Fats Waller, jonka humoristisia kappaleita Beatlesit tapasivat soittaa. Hänen ohjelmistostaan Beatlet löysivät ainakin nämä hassuttelut: Your Feet's Too Big ja Sheik of Araby. Wallerin pianonsoittotyyli (stride-piano/boogie-woogie -piano) lienee myös vaikuttanut Paul McCartneyn koskettimiston käyttöön. Hänen sävellyksistään esim. Good Day Sunshinen ja Lovely Ritan piano-osuuksista löytyy rullaavaa stride-tyyliä.

Hampurissa ollessaan bändi haki aktiivisesti kaikenlaista uutta materiaalia soitettavaksi paitsi täydentääkseen ohjelmistoaan myös erottuakseen toisista bändeistä. Brittibändejä soitti Hampurin klubeilla tuohon aikaan muitakin ja heillä oli keskinäinen osin leikkimielinen kilpailu siitä, kuka onnistui parhaiten viihdyttämään usein varsin riehakasta saksalaisyleisöä. Rock puri varmasti, mutta jokunen elokuvasävelmä, jazzstandardi tai lattaritunnelma tarjosivat rauhallisia välipaloja ja soittajillekin tervetulleita hengähdystaukoja hillittömien rokkibiisien välissä.

Latinalais-amerikkalaisia vaikutteita sisältäneitä kappaleita oli Beatlesin varhaisessa ohjelmistossa useita. Eräs heidän erityisiä suosikkejaan oli Besame Mucho, alkujaan Consuelo Velazquesin romanttinen meksikolaisballadi 1940-luvulta. Beatlesit jäljittelivät amerikkalaisen humoristisen doo wop -ryhmän Coastersin (1960) versiota esittäessään omansa Decca levy-yhtiön koe-esiintymistilaisuudessa kesäkuussa 1962. Sinänsä hymyilyttävän yksinkertaista versiota koristaa unohtumaton “cha-cha-boom” intro ja Paulin soololaulu. Peggy Leen vuonna 1961 levytetty lattariversio Till There Was Yousta päätyi tuoreeltaan Beatlesin toiselle levylle With the Beatles, marraskuussa 1963, Paulin tulkintana. George soittaa kauniisti tunnelmaan sopivaa kitaraa. Alunperin kappale oli peräisin musikaalista The Music Man, vuodelta 1957. Toinen levytysstudioon saakka edennyt lattarisovitus oli alkujaan instrumentaali samannimisestä Broadwaynäytelmästä A Taste of Honey. Beatlesit seurasivat amerikkalaisen laulajan Lenny Welchin 1962 versiota äänittäessään omaansa ensimmäiselle albumilleen Please, Please Me maaliskuussa 1963. Paul lauloi jälleen. Yhtyeen omasta sävellystuotannosta voi löytää lattaritunnelmaa ainakin Johnin esittämästä Ask Me Why -kappaleesta, niin ikään ensimmäiseltä levyltä. Vuotta myöhemmin Beatles For Sale -levyllä oli vielä Johnin rouheaääninen versio Mr. Moonlightista, jonka alkuperäisenä esitti Dr. Feelgood and the Interns 1962.

Silminnäkijäarvioiden mukaan Beatlesin keikkaohjelmisto Hampurin aikoihin koostui puolittain jazz- ja latinalaissävelmistä sekä hauskoista huumorikappaleista, toinen puoli taas oli rokkia, Goffin-King ja Mann-Weil -tuotantoa sekä Everlyjä. Beatles oli siis vielä alkuvuosinaan leimallisesti cover-bändi, esittäen muiden tuotantoa. Tämä tulisi pian muuttumaan.

Hampurista palattuaan The Beatles nousi nopeasti kotikulmien ykkösorkesteriksi. Soittotaito ja -tyyli oli kehittynyt, repertuaari laajentunut ja itseluottamus kasvanut.  Monta tärkeää muutosta piti vielä kuitenkin tapahtua.. Yksi muutos oli jo tapahtunut Hampurissa. Stuart oli jättänyt basson Paulille ja siirtynyt seuraamaan taiteilijan kutsumustaan. Kotona Liverpoolissa löytyi ihmisiä jotka alkoivat uskoa bändin mahdollisuuksiin, etunenässä manageriksi ryhtynyt levykaupan pitäjä Brian Epstein. Rumpaliksi vaihdettiin tuttu mies Rory Stormen Hurricanes -bändistä, Ringo Starr (oik. Richard Starkey). Nyt oli tunnettu nelikko kasassa ja pian kolkuteltaisiin levy-yhtiöiden ovia..


Lauluntekijöiden jalanjäljissä

60-luvulle tultaessa Beatles alkoi jo haaveilla menestyksestä. He halusivat enemmän ja korkeammalle. Jo varhaisessa vaiheessa he olivat ymmärtäneet oman materiaalin merkityksen - hyvillä omilla biiseillä saattoi erottua massasta. Nuoruuden uholla ja ehdottomuudella pojat uskoivat itseensä, mahdollisuuksiinsa ja lahjoihinsa. Heiltä ei myöskään puuttunut ennakkoluulottomuutta kokeilla. Esikuvina ja innoittajina olivat edellä jo mainittu Buddy Holly, sekä ihailemiensa amerikkalaisten tyttöbändien nuoret taustavoimat.

Amerikassa lähes kaikista listahiteistä vastasivat ammattimaiset lauluntekijät, useimmiten kahden hengen tiimit. Suurin osa näistä tiimeistä työskenteli New Yorkissa Manhattanilla, rakennuksessa nimeltä Brill Building. Näistä lauluntekijätiimeistä Beatlesin kannalta vaikutusvaltaisin oli aviopari Gerry Goffin ja Carole King. Kingin tarttuvat melodiat ja Goffinin kynäilemät tunteikkaat, teineille suunnatut tekstit olivat resepti lukuisille hiteille. Goffin-King -tuotantoa esittivät usein Detroitilaisen Motown -yhtiön tyttöbändit. Heistä lisää myöhemmin. Eräs Beatlesin monista saavutuksista olikin onnistuneesti yhdistää Goffin-King sävellysten kaltainen hienostuneisuus Buddy Hollyn, Chuck Berryn ja muiden varhaisten rokkareiden yksinkertaisempaan ja suorempaan säveljälkeen. Lennon ja McCartney ovat auliisti tunnustaneetkin, että kun he alkoivat kirjoittaa lauluja yhdessä, heidän tavoitteensa oli tulla seuraavaksi Goffin-Kingiksi. Pyrkimyksenä oli täydellisen pop-hitin säveltäminen, n. 2,5 minuuttia menevää ja myyvää musiikkia.

Toinen tuottelias hittimaakaritiimi, jonka tekemisiä Beatlet seurasivat, oli niin ikään aviopari Barry Mann ja Cynthia Weil. He kirjoittivat kappaleita ennen muuta monille Phil Spectorin siipien suojassa toimineille artisteille ja yhtyeille kuten The Ronettes ja The Chrystals, Beatles-suosikkeja nämäkin molemmat tyttöbändit.

Beatlesin ensisijaisin säveltäjäkaksikko olivat Lennon ja McCartney. George Harrison sävelsi myös, hieman harvempaan tahtiin tosin, eikä oikeastaan Beatlesin suosion kiihkeimmässä vaiheessa saanut juurikaan tilaa omille sävellyksilleen, kahden tuotteliaamman jyrätessä. Tämä oli seikka, josta Harrison myöhemmin oli bänditovereilleen varsin katkerakin. Monien mielestä kuitenkin Beatlesin levytysuran kääntyessä kohti loppuaan, nimenomaan Harrisonin sävellykset (esim. While My Guitar Gently Weeps, Something, Here Comes The Sun) nousevat selkeästi esiin. Hiljainen kitaristi oli kypsytellyt taitojaan rauhassa.

Lennon-McCartney parivaljakkoon palataksemme, heidän sävellystyönsä oli osin yhteistyötä, osin kahden lahjakkaan, mutta erilaisen säveltäjäpersoonan tervehenkistä kilpailua. Varhain tehty päätös laittaa sävellykset aina kollektiivisen Lennon-McCartney -tiimin nimiin, ei kerro koko totuutta. Useimmiten laulun pääasiallisin säveltäjä/sanoittaja oli jompi kumpi, yleensä se joka laulun esitti, ja varsinaisen yhteistyön hedelmiä oli harvemmassa. Toki niitäkin muutamia löytyy. Mainittu kilpailuhenki ei välttämättä ollut pahaksi, useimmiten se kannusti yrittämään vielä enemmän, pistämään vielä paremmaksi. Parhaimmillaan Johnin ja Paulin persoonalliset erot, sekä lauluntekijöinä, ihmisinä, että laulajina tukivat ja täydensivät toisiaan, niin että kokonaisuudesta muodostui enemmän kuin osien summa. Pitkän tuttavuuden ja tiiviin yhteiselon myötä säveltäjäkaksikko tunsi jo suunnilleen toistensa ajatuksetkin ja lauluja syntyi miltei liukuhihnalta. Heiltä riitti materiaalia jopa yli oman tarpeen, lahjoitettavaksi muiden levytettäväksi. Turhaa kai sanoakaan, että lahjoituksetkin nousivat listoille lähes poikkeuksetta. Beatlesin levyjen julkaisupolitiikka poikkesi myös totutusta. Yleensä hitit pyrittiin hyödyntämään julkaisemalla ne sekä singleinä että albumiraitoina. Näillä kavereilla oli varaa pistää singlejulkaisuilleen myös täysin uusia, älppäreillä julkaisemattomia kappaleita.


Lauluharmoniaa tavoitellen

Beatlesit ovat useassa yhteydessä maininneet kenties tärkeimmäksi laulajaesikuvakseen amerikkalaisen 1950-60 lukujen vaihteessa suosiota nauttineen lauluduon The Everly Brothers. Duon muodostavat veljekset Isaac Donald ”Don” Everly ja Philip ”Phil” Everly, jotka aloittivat laulamisen jo pikkupoikina vanhempiensa kanssa. Everlyn perhe oli pidetty esiintyjä kotiseudullaan Keskilännessä. Veljekset siirsivät vanhempiensa folk- ja kantrimusiikin perinnettä eteenpäin lisäten siihen vielä myöhemmin rock and rollia. Everlyjen laulutyylille tyypillistä on sointuvat, kaksiääniset, yleensä terssissä kulkevat harmoniat. Heidän kappaleidensa taustalla on yleisimmin rikas ja täyteläinen akustinen kitarasäestys, josta usein vastasi heidän tuottajanaan toiminut ja kitaristinakin tunnettu Chet Atkins.

Beatlet, etenkin John ja Paul, yrittivät tietoisesti opetella Everlyjen kaltaista stemmalaulantaa. Kaksi- tai kolmiäänisistä harmonioista muotoutuikin eräs Beatles-tyylin tunnusmerkeistä ja Everlyn veljesten vaikutusta saattaa havaita läpi Beatlestuotannon. Varsinkin yhtyeen uran ensimmäiset julkaisut, Love Me Do ja Please, Please Me,  ovat laulusuorituksiltaan mitä suuremmassa määrin Everlyjen innoittamia. Vielä viimeisenä ilmestyneellä levyllään Let It Be (1970) Beatlet matkasivat ajassa taaksepäin, nuoruutensa suosikkisoundeihin. Levyn aloittaa Two Of Us, mukava matkatarina kauniilla stemmalaululla ryyditettynä, ja selkeä sekä melodinen että sovituksellinen kumarrus Everlyille.

80-luvulla Paul osoitti veljeksille kunnioitustaan säveltämällä On the Wings of a Nightingale -kappaleen heille levytettäväksi heidän vuoden 1984 albumilleen.


Aikalaisia arvostaen

Vuonna 1959 perustetulla, mustaa musiikkia tuottaneella Detroitilaisella Motown -yhtiöllä oli suuri vaikutus Beatlesiin. Varsinkin yhtiön omaleimainen soundi kiehtoi Liverpoolin nelikkoa. Sanotaan, että Beatlesien laulutapa on paljon velkaa Motownin tyttöbändien laulutavalle, jota luonnehtii pikkutyttömäinen soololaulu sekä gospel -laululle ominaiset korkealta lauletut harmoniat ja kysymys-vastaus taustalaulu. Tyttöbändien pehmeään laulutapaan the Beatles liitti vielä Little Richardin ja Larry Williamsin kaltaisten amerikkalaisten rokkarien inspiroiman ’raskaamman’ laulutyylin. Yhtye esitti myös paljon covereita Detroitin hittitehtaan tuotteista, levyllekin niitä päätyi useita (suluissa alkuperäisesittäjät): Money (Barrett Strong), Please Mr. Postman (The Marvelettes), Boys ja Baby, It's You (The Shirelles), Chains (The Cookies), Devil in His Heart (The Donays) jonka Beatlet levyttivät tietenkin nimellä Devil in Her Heart.  Selkeitä Motown -vaikutteita löytyy myös Beatlesin omasta sävellystuotannosta, parhain esimerkki lienee Revolver -albumin (1966) Got To Get You Into My Life Paul McCartneyn laulamana.

Motown –soundissa Paul McCartneytä kiinnosti myös useilla yhtiön levytyksillä soittanut basisti, James Jamerson, jonka melodiset bassokuviot olivat Beatlebasistin tarkan tutkinnan kohteina. Jamerson lieneekin ollut tärkeä inspiraatio Paulin kiitellyille, innovatiivisille, synkopoiduille ja niin ikään melodisille bassolinjoille.


Monien 1960-luvun amerikkalaisten listahittien kiinnostavasta soundista vastannut musiikkituottaja Phil Spector oli myös tunnustettu ja tunnettu kasvo Beatles-leirissä.  He ihailivat Spectorin luotsaamia tyttöyhtyeitä (The Ronettes ja The Chrystals) ja arvostivat hänen tuotantojälkeään, ennen kaikkea hänen kehittämäänsä ”äänivalli” (wall of sound) -soundia. Äänivalli perustui laajaan orkestraatioon (yhden instrumentin sijaan Spector käytti useita samoja soittimia, siis esim. seitsemää kitaristia yhden sijasta, luoden siten vahvan, rikkaan ja pauhaavan soundin) sekä kaiun ja muiden tuotannollisten tekniikoiden hyödyntämiseen.

Kiinnostus ja arvostus oli molemminpuolista, eikä Spector salannut haluaan työskennellä Beatleseiden kanssa. Pitkään hän sai odottaa, sillä kutsu kävi Lontooseen vasta tammikuussa 1970, kun bändi oli jo käytännöllisesti katsoen hajonnut. Spector pyydettiin setvimään sitä yli 30-tuntista nauharöykkiötä, jonka the Beatles oli edellisen vuoden levytyssessioissa äänittänyt. Urakka, yhtyeen viimeisenä ilmestynyt levy Let It Be, valmistui toukokuussa 1970. Spectorin alunperin lähes akustisiin kappaleisiin lisäämästä orkestraatiosta on käyty debattia heti levyn ilmestyttyä. Varsinkin Paul McCartney oli tyytymätön. Pitkälti hänen vaikutuksestaan julkaistiin vielä 2003 akustisempi ja alkuperäisempi versio levystä nimellä Let It Be... Naked. Spector työskenteli 70-luvulla myös Beatlesien soololevyjen parissa, ainakin sekä John Lennon että George Harrison luottivat tuottajavelhon kädenjälkeen levyillään Imagine (1971) ja All Things Must Pass (1970).


Amerikkalaista folk- ja rocklaulaja/lauluntekijä Bob Dylania (syntyjään Robet Zimmerman) pidetään eräänä kaikkien aikojen merkittävimmistä lauluntekijöistä. Erityisesti häntä on kiitetty sanataiturina, tosin hänen kohdallaan voidaan puhua jo oikeastaan runoudesta. Uransa alkuvaiheessa 1960-luvun alussa hän tuli tunnetuksi yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kantaa ottavista lauluistaan mm. Blowin' in the Wind ja Times They Are A-Changin', jotka ajan vastakulttuuri, kansalaisoikeusliike ja rauhanaktivistit omivat nopeasti tunnuksikseen. Dylan on kuitenkin aina, ensimmäisistä levyistään lähtien, ollut hyvin monipuolinen, laajasta musiikkipohjasta ammentanut artisti. Hänen tuotannossaan on vaikutteita niin folkista, bluesista, kantrista, rockista, rockabillystä, kansanmusiikista, jazzista kuin swingistäkin.

Juuri materiaalin monitahoisuus viehätti useita kuulijoita, mm. Beatlejä. The Freewheelin' Bob Dylan -levy oli juuri julkaistu (1963) ja Beatlet kuuntelivat sitä ihastuneina ja tauotta. George Harrison kertoo: “Me kuuntelimme ja kuuntelimme sitä levyä, melkein puhki! Sanoitusten sisältö ja pelkkä asenne olivat jotain ainutlaatuista ja hienoa!” Kyseistä albumia onkin pidetty Dylanin läpimurtolevynä ja siltä löytyvät monet hänen tunnetuimmista kappaleistaan. Kaikki Beatlet pitivät Dylanista, mutta erityisen suuren vaikutuksen hän teki John Lennoniin. John piti paitsi Dylanin yksinkertaisesta, riisutusta tyylistä (akustinen kitara, huuliharppu, lippalakki) myös hänen kantaa ottavista, skeptisistä ja samalla runollisista sanoituksistaan. Dylanin Subterranean Homesick Bluesin (Bringing It All Back Home -levyllä, 1965) kuultuaan Lennon oli ihailusta mykkänä. Kuinka sellaista neroutta voisi ikinä ylittää!

Dylan inspiroi Lennonia kirjoittamaan itsestään, omista tunteistaan ja kokemuksistaan. Popmusiikissa se oli 60-luvulla vielä melko harvinaista. Oli luritettava romanttisesta rakkaudesta jos halusi myydä levyjä. Ja siihen Lennon alkoi olla kyllästynyt. Dylanin vaikutuksesta Johnin kynästä lähtivät mm. I'm A Loser, I'll Cry Instead (1964) ja You've Got to Hide Your Love Away (1965). Beatles-suosio oli tuohon aikaan jo siinä määrin vankkaa, että mitä tahansa he julkaisivatkin, se nousi listaykköseksi. Vuoden 1965 Beatlesalbumin nimiraita Help! meni varmaan ripeänä pop-kappaleena sanoituksellisesti monien korvien ohitse, vaikka se on yksi Johnin suorimmista tilityksistä. Hän on myöhemmin kertonut oikeasti huutaneensa apua. Apua omaan epävarmuuteensa ja tilanteeseensa suosion ja maineen vankina.

Kunnioitus ja ihailu toimi myös toiseen suuntaan, Dylan arvosti Beatlejä ja erityisesti Lennonia muusikkona ja lauluntekijänä. George Harrisoniin hän ystävystyi myöhemmin, kun he soittivat yhdessä Travellin' Wilburys -bändissä 1980-luvun lopulla.


Yhdysvaltalainen pop- ja rockyhtye The Beach Boys oli se, jota Beatlesit aikalaisistaan eniten seurasivat. Rantapojat tunnettiin varhaisina vuosinaan surf-pop genren edustajina, vauhdikkaista, aurinkoisista kappaleistaan sekä moniäänisistä lauluharmonioistaan. Yhtyeen keulamies, lauluntekijä/sovittaja Brian Wilson halusi kuitenkin bändinsä olevan enemmän kuin surffipojat aurinkoisesta Kaliforniasta, ja bändin levyjen enemmän kuin yksi hitti plus täytekappaleita. Kuultuaan Beatlesin Rubber Soul –levyn, hän julisti aikovansa tehdä kaikkien aikojen upeimman rockalbumin. Rubber Soulissa häntä viehätti sen vahva, harkittu kokonaisuus. Kappaleista mikä tahansa olisi kelvannut singleksi, täytebiisejä ei ollut. Luvatusta albumista tulikin komea, 23-vuotiaan säveltäjän mestariteos Pet Sounds, jolla tosin muut Beach Boysit olivat vaan lauluhommissa. Soitosta huolehtivat länsirannikon parhaat studiomuusikot. Kotikulmien faneja levy ei niinkään viehättänyt, mutta Britanniassa Pet Sounds ja siltä poimitut singlet saivat hurmioituneen vastaanoton. Eräs vilpittömistä ihailijoista oli Paul McCartney. Tarina kertoo, että kuultuaan albumin ensimmäisen kerran, hän meni kotiinsa ja kirjoitti kauniin balladinsa Here,There and Everywhere (ilmestyi Revolver -levyllä 1966). Paulin mielestä muuten Beach Boysien God Only Knows (Pet Sounds levyltä singleksi julkaistu hitti) on edelleen maailmanhistorian täydellisin laulu.

Beatles jatkoi kilpajuoksua vuoden 1967 klassikkolevyllään Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, jonka innoittajaksi usein mainitaan nimenomaan juuri Beach Boysien Pet Sounds. Sillävälin Brian Wilson oli jatkanut hienostuneiden harmonioiden ja lähes sinfonisten sävelkuvien tiellä.. Työn alla ollut levy kulki nimellä Smile. Valmiiksi se ei ehtinyt kuitenkaan koskaan, sillä Wilsonin kuultua Beatlesin Sgt. Pepper's -levyn, hän totesi brittien kirineen taas edelle. He olivat onnistuneet tekemään monipuolisen, vahvan, uutta luovan ja aikaansa täydellisesti istuvan levyn, joka soi alituiseen ihmisten mielissä ja huulilla. Sen, minkä Wilsonkin olisi halunnut.

Kauempaa katsoen kilpailuasetelma ei näytä tehneen kummallekaan bändille hallaa, vaan sen sijaan ruokkineen molempia ja innostaneen yrittämään korkeammalle, tiivistyneenä tuloksena kourallinen pophistorian kauneimpia ja ajattomimpia sävellyksiä. Beach Boys oli Beatlejen mielessä myöhemminkin. The Beatles -tupla-albumin (vuodelta 1968) avausraitana kuultava Back In The U.S.S.R. on Paulin leikkimielinen tribuutti Rantapojille, näitä aikalaisesikuvia mukailevine taustalauluineen. Kappaleen idean kuuluu Paulille vihjanneen Mike Love, Beach Boy ja ystävä, heidän ollessaan samaan aikaan mietiskelykurssilla Intian Rishikeshissä 1968.


Samaiselle mietiskelykurssille osallistui myös Beatlesien ystävä ja muusikkotoveri Donovan (oik. Donovan Leitch) skotlantilainen folklaulaja, lauluntekijä ja kitaristi. Kurssin tarjoama Beatleille harvinainen vapaa-aika sekä yksinkertainen ja rauhallinen ympäristö inspiroivat sävellyksiä ja muutakin musisointia. Kurssin aikana Donovan opetti Johnia, Paulia ja Georgea näppäilemään akustista kitaraa hänen käyttämällään tyylillä. Beatlet eivät olleet tähän saakka juuri soittaneet kitaraa näppäillen. Uudet vinkit otettiin heti käyttöön kurssilla syntyneissä lauluissa, joista suurin osa julkaistiin saman vuoden The Beatles -tuplalevyllä. Donovanin kitaraoppeja voi kuulla mm. Johnin sävellyksissä Dear Prudence ja Julia sekä Paulin kappaleissa Blackbird ja Mother Nature's Son.

1960 -luvun loppupuolella ja keikkailun lopetettuaan Beatleillä oli aikaa, halua ja tarmoa osallistua ja kiinnostua ympäristöstään enemmän. Aina he olivat aikaansa seuranneet, mutta nyt siihen oli enemmän mahdollisuuksia. He alkoivat suunnata mielenkiintoaan myös musiikin ulkopuolelle mm. taiteeseen ja elokuviin, kukin mieltymystensä mukaan. Intialainen kulttuuri ja uskonto sekä mietiskely valtasivat hetkeksi kaikkien neljän mielenkiinnon. Manageri Brian Epstein oli kuollut ja Beatlet kaipasivat johtajaa.


Innoitusta etsimässä

Intialainen musiikki ja instrumentisto ovat vaikuttaneet etenkin George Harrisonin sävellystyöhön. Beatlesien Help! –elokuvan filmausten aikana, vuonna 1965, George kiinnostui sitarista, eksoottisesta intialaisesta kielisoittimesta. Pian hän hankki oman sitarin ja opetteli soittamaan sitä auttavasti. Uusi instrumentti otettiin heti käyttöön Beatlesin seuraavalla levyllä Rubber Soul (1965) kappaleessa Norwegian Wood.

Kuultuaan ensimmäisen kerran intialaista muusikkoa, säveltäjää ja sitaristia Ravi Shankaria, George oli heti vaikuttunut ja pysyvästi. Myöhemmin hän on sanonut Shankarin olleen hänen elämänsä suurin yksittäinen vaikuttaja. Shankarista tuli hänen sitar -opettajansa, ystävänsä ja samalla oppaansa intialaiseen kulttuuriin, elämäntapaan ja uskonnollisuuteen laajemminkin. Vuoden 1967 Sgt. Pepper's -levyllä George esitti  sävellyksensä Within You, Without You, joka pohjautuu perinteiseen intialaiseen musiikkiin. Levytyksessä häntä säesti ryhmä intialaisia muusikoita. George oli Beatleistä ainoa, joka säilytti kiinnostuksensa Intiaan ja intialaisiin uskontoihin läpi elämänsä. Vegetarismista ja mietiskelystä tuli myös osa hänen elämäntapaansa.

Ravi Shankar on tehnyt tunnetuksi intialaista perinnemusiikkia Euroopassa ja muualla maailmassa. Hän on niin ikään tehnyt yhteistyötä useiden sinfoniaorkestereiden sekä mm. viulisti Yehudi Menuhinin kanssa. 2000-luvulla Shankar on esiintynyt usein tyttärensä Anoushka Shankarin kanssa, joka myös soittaa sitaria.


Keikkailun loputtua vuodesta 1966 lähtien Beatleillä oli enemmän aikaa keskittyä säveltämiseen ja studiotyöskentelyyn. Sitä he olivat odottaneetkin ja ideoita pursusi. Tuon ajan levyjä (Revolver, 1966; Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, 1967 ja osin vielä The Beatles -tuplalevyäkin, 1968) luonnehtii kokeilunhalu sekä teknisesti, musiikillisesti, että äänimaailmojen osalta.

Klassista musiikkia Beatlet hyödynsivät sävellyksissään ja sovituksissaan yleensä tuottajansa George Martinin avustuksella, joka oli saanut klassisen musiikkikoulutuksen. Martinia tarvittiin 'kääntämään' vielä nuotinluku- ja kirjoitustaidottomien Beatlejen visiot soittimien kielelle. Esimerkiksi käy vaikkapa Eleanor Rigby (Revolver, 1966), jonka jousioktetin (kvartetti kaksinkertaisena) kuviot ovat McCartneyn säveltämiä Martin -käännöksiä.

Revolver -levyn päätöskappale Tomorrow Never Knows onkin sitten jo miltei psykedeliaa. Takaperoisia kitaroita, prosessoitua laulua ja nauhaluuppeja käytettiin tiettävästi rockmusiikissa nyt ensimmäistä kertaa. Vaikutteet tulivat avantgardisteilta, kokeellisilta, aikaansa edellä olevilta taiteilijoita ja elektronisesta musiikista, kuten musique concrète tekniikoista. Konkreettisella musiikilla tarkoitetaan erilaisista ympäristöistä nauhoitetuista äänistä koostettua musiikkia, joka on vastakohta perinteiselle sävellykselle (abstraktille musiikille) koska teosta työstettäessä äänet nauhoitetaan ennen sävellystyötä.

Tunnetuin avant-garden ja elektronisen musiikin nimistä, jonka teoksista Beatlet, erityisesti Paul ja John, olivat innostuneet oli Karlheinz Stockhausen. Hän oli saksalainen, 1900-luvun loppupuoliskolla ja vielä 2000-luvun alussa vaikuttanut kiisteltykin säveltäjä, jonka tuotannossa yhdistyivät elektronisen musiikin mahdollisuuksien tutkiminen, sarjallisuus, mystiikka ja teatraalisuus. Hänen kuuluisin teoksensa lienee Gesang der Jünglinge (1956), elektroninen nauhateos, joka yhdistää ihmisääntä ja elektronisesti tuotettuja ääniä. Tämä teos oli Paul McCartneyn Stockhausen -suosikki. John Lennon puolestaan on maininnut pitäneensä erityisesti Stockhausenin Hymnen -toksesta, jossa säveltäjä yhdistelee noin sataa kansallislaulua. Teoksessa on kolme osaa ja se kestää n. kaksi tuntia. Kerrotaan, että Hymnen oli inspiraationa Johnin Revolution No.9 kappaleelle, joka ilmestyi The Beatles -tuplalla 1968. Teoksessaan John on kertonut yrittäneensä kuvata vallankumousta äänillä.

Beatlesien suosikkiavantgardisti Stockhausen esiintyy myös Sgt. Pepper's -levyn kannen kuvakollaasissa, monien muiden vaikuttajien ja gurujen ohella.





Beatlesmusiikin taustalla näyttää olevan varsin rikas kudelma ja monipuolinen paletti vaikutteita. Nuo vuosikymmenistä huolimatta tenhonsa säilyttäneet kuolemattomat sävelmät toimivat parhaimmillaan porttina uusille mielenkiintoisille musiikillisille matkoille, madonrei'ille ja aikatunneleille. Tervetuloa kyytiin!





LÄHTEET
kirjalliset lähteet:

Charlie Gillett: Kaupungin syke. Rock 'n' rollin historia 1. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Pirkkala: Soundi-kirjat, 1980.

Charlie Gillett: Kaupungin syke. Rock 'n' rollin historia 2. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Pirkkala: Soundi-kirjat, 1980.

David Heslam (ed.): The New Musical Express (NME) Rock 'n' Roll Years. London: Hamlyn, 1992.

Mark Lewisohn: The Complete Beatles Chronicle. London: Pyramid Books, 1992.

Barry Miles: The British Invasion. New York: Sterling, 2009.

Jake Nyman: Kovan päivän ilta. Rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa. Jyväskylä: Gummerus, 2009.

Stuart Shea & Robert Rodriguez: Fab Four FAQ. Everything Left to Know About the Beatles... and More!. New York: Hal Leonard Books, 2007.


sähköiset lähteet:
http://en.wikipedia.org/wiki/Karlheinz_Stockhausen  last accessed 6.1.2011 at 15:45
http://en.wikipedia.org/wiki/Buddy_Holly  last accessed 2.1.2011 at21:00
http://en.wikipedia.org/wiki/Eddie_Cochran  last accessed 2.1.2011 at 18:40
http://en.wikipedia.org/wiki/Little_Richard   last accessed 2.1.2011 at 12:30
http://www.allaboutjazz.com/php/article.php?id=34090   last accessed 8.11.2010 at 18:30

http://rockhall.com/inductees/chuck-berry/bio/  last accessed 7.11.2010 at 18:00
http://www.hotshotdigital.com/OldRock/CarlPerkinsBio.html  last accessed 13.9.2010 at 14:48 http://www.liverpoolcityportal.co.uk/beatles/beatles_influences.html  last accessed 10.9.2010 at 12:25