Eliza Sophie Caird nappasi taiteilijasukunimensä My Fair Ladysta ja nimi kuvaa kyllä hänen musiikkiaan. Doolittlen purkkaprinsessan ulkonäöstä huolimatta esikoisalbumi on huolella tuotettu ja hauska syksyn piristys, eikä Doolittlen äänessä ole valittamisen varaa. Vertaukset Amy Winehouseen eivät ehkä puolusta paikkaansa, Doolittlen kappaleet ovat pirteämpiä ja popahtavampia.
Jos kestää kuunnella kun Eliza kertoo siitä, minkälaista on olla parikymppinen nätti tyttö Lontoossa, mitäs sitä tädit huokailemaan;)
Tummasävyisemmän musiikin ystävälle voin lämpimästi suositella Gemma Rayn uutta, coverkappaleita sisältävää It´s a shame about Gemma Ray. Ajatonta, hämyistä, tupakansavuista ja samettista - enempää en itse voisi vaatia pimeänä syysiltana soivasta levystä. Gemma Rayta on vaikea kategorisoida, ja levyllä varioidaan niin Mudhoneyta kuin Lee Hazlewoodiakin. Tämän kuunneltuani päätin oitis, että seuraavaksi tutustun Rayn omaan tuotantoon.
Saatavuus Ratamo-kirjastoissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti