Bruno MacDonald: Rock connections : rock’n’rollin täydellinen tiekartta (Readme.fi, 2011)
Painettujen ja verkkojulkaisujen välinen kilpailu on alkanut tuottaa tietokirjoja, joissa käytetään verkosta tuttuja tapoja esittää tietoa, kuten esimerkiksi hypertekstuaalisuutta. Eli tekstiin lisätään ristiviittauksia kuin linkkejä, joiden avulla lukija voi hyppiä kirjan kohdasta toiseen, jos kaipaa tarkempaa tietoa tekstissä mainitusta aiheesta. Lisäksi sisältöä ryhmitellään nettisivujen tapaan tiiviiksi, nopeasti silmäiltäviksi tekstipaketeiksi.
Rock connections on kuin verkkosivusto, jossa on punottu sivunumeroviittausten, aikajanojen ja toisiinsa liittyvien tietolaatikoiden avulla seitillinen tietoa kuvamaan länsimaisen rockin vaiheita, vaikuttajia, ilmiöitä, tuotteita, tapahtumia ja kaikkien niiden välisiä suhteita. Kokonaisuus on sen verran rönsyilevä, että kirjan käyttö vaatii jopa hitusen opettelua.
Vaikka alaotsikon lupaamaan täydellisyys on tietenkin suurta liioittelua, on Rock connections toimivasti uudenlaisia näkökulmia tarjoava ja asiallisesti kuvitettu esitys aiheestaan. Tekstitkin ovat päteviä ja niistä löytyy rockhistorian laajojen linjojen lisäksi jos jonkinlaisia kiinnostavia yksityiskohtia. Teos on oiva väline avartaa ja syventää tietojaan rockmaailman menosta 50-luvulta nykypäiviin.
EMI Music on pyöräyttänyt käyntiin mittavan Pink Floyd –julkaisukamppanjan nimeltä Why Pink Floyd...?. Tämän ja ensi vuoden aikana saataville vyöryy remasteroituna aikaisemmin julkaistua sekä pitkästä aikaa myös ennen julkaisematonta materiaalia.
Ensimmäisenä vuorossa ovat olleet kaikki studioalbumit, joita yhtye julkaisi kahdenkymmenenseitsemän vuoden (1967-1994) aikana neljätoista. Bändi vaikutti niin pitkän ajan, että sen musiikki, joka ei alunperinkään ollut yhteen tyyliin sidottua, muuttui matkalla melkoisesti, ja tuotanto onkin kokoelma monenmoisesta kuunneltavaa: muun muassa psykedeelistä hippeilyä, kokeellisia progeseikkailuja, lumoavaa tunnelmointia, elokuvamusiikkia, bluespohjaista kitararockia, omalaatuisia hittejä, väkevää rockoopperaa ja helpompaa aikuisrockia. Juuri omalaatuinen monimuotoisuus yhdistettynä tyylikkäisiin esityksiin onkin tehnyt bändistä valtavan suositun klassikon.
Pink Floydin fanien mielipiteet bändin parhaista albumeista ovat yhtä hajanaisia kuin on bändin tuotantokin. Ehkäpä yksimielinen huippu on The Dark Side of the Moon (1973), mutta muuten käsitykset bändin tuotannon parhaimmistosta ja heikkouksista rönsyilevät erisuuntiin musiikillisten mieltymysten mukaan. Pienellä kuuntelu-urakalla voikin jokainen löytää omat suosikkinsa ja luoda Pink Floydiin oman suhteensa tai sitten syventää ja jalostaa vanhaa ystävyyttään.
Michael Heatley & Deke Leonard: Elvis (Gummerus, 2011)
Elviksestä on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan kirjoja toisensa perää. Ja mikäpäs siinä, kyllä hänestä juttua riittää. Toivottavaa tietysti on, että rock and rollin kuningasta kunnioitetaan laadukkailla julkaisuilla, kuten ovat tehneet uusimman Elvis-kirjan tekijät. Koville faneille ei kirjassa uutta tietoa paljoa ole, mutta kaikille Elviksen tekemisistä kiinnostuneille kirjasta löytyy vetävää tekstiä, jossa esitellään asiantuntevan kattavasti herran elämän ja uran vaiheet pimeitäkään puolia ohittamatta. Kokonaiskuvaa elävöittää tärkeimpien tapahtumien tarkka kuvailu ja Elviksen tunteneiden kommentit. Poikkeuksellisen hieno on tekstiä säestävä valokuvavalikoima, joka kertoo elämäntarinaa omalla tavallaan ja antaa näkyvyyttä myös Elviksen läheisille ja yhteistyökumppaneille. Mukana on CD, jolle on valittu tusina Elviksen tunnetuimmista kappaleista.
Death Cab for Cutie on tehnyt tunnelmaltaan totuttua valoisamman levyn! Codes & Keys on näyttänyt saavan keskivertoarvosteluja, mutta mielestäni kyseessä on vähintään kolmen tähden arvoinen tuotos. Levy on tasavahva - olematta tylsä - ja tarjoaa elektronisempaa menoa kuin bändin aiemmat. Kappaleissa on tuttuja, tarttuvia koukkuja ja osa rakentuu konemaisesta toistosta ja maalailevista melodioista hienosti pikkuhiljaa kerroksittain. Jos on aiemmin yhtään tykännyt niin kannattaa kyllä kokeilla tätäkin yllättävän elämäniloista kokonaisuutta. Jos ei ole niin kannattaa silti, sillä vaikka Codes & Keysin heti tunnistaa Death Cab for Cutien levyksi, se tarjoaa myös hyvin paljon uutta.
Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan kiitelty uutuus tempaisee äänikuvillaan aikamatkalle menneisyyteen. Kuulin kaikuja ainakin 60- ja 70-luvuilta.. Heleää ja tummaa melodisuutta, helmeilevää akustisuutta, hypnoottisia sähkösoundeja, oivaltavia jousia, töriseviä puhaltimia, läkähdyttäviä rytmisoittimia - huh, mitä tykitystä! Ääntänsä Röyhkä on aina osannut käyttää, sekä paperilla että laulaen. Tulkinta on yhtä aikaa pehmeä ja rräyh!, tuttua laiskanraukeaa Lauralle-soundia unohtamatta (tsekkaa Hyvä). Tarjottimella saa myös elämänmakuisia tarinoita, runollisuutta, suoraa puhetta sekä herkkukielikuvia. Mattilan ilmavat sovitukset tukevat kaikessa laulujen tulkintoja ja tunnelmia, heleänkepeästä pop-iskelmästä shamanistiseen manaukseen, aina vaihtoehtohippipilvelle saakka. Kerta kaikkiaan hävyttömän hienoja ja tyylikkäitä biisejä! Kuuntele vaikka Kuuletko ääneni - mikä voimapophelmi siitä kasvaakaan!
